Vauvan ulos ponnistaminen on kuin auto lumipenkassa... vai miten se ny oli? ;)

Katsoin tänään boxilta pari jaksoa Vauva tulossa -ohjelmaa, joka tulee arkisin Neloselta. Se olikin ihan mielenkiintoinen sarja ja siellä oli jotain todella kivoja juttuja, joista täällä Suomessa voitaisiin ottaa oppia. Päällimmäisenä jäi kuitenkin mieleen aivan loistava kommentti tai oikeastaan vertauskuva ponnistamisesta. Mielestäni/muistaakseni sen sanoi synnyttäjän koti-kätilö, joka oli tullut mukana sairaalaan kun kotisynnytys ei onnistunutkaan (jo synnytyksen alussa verenpaineen takia kotilo halusi siirtää perheen sairaalaan).

Synnyttäjä oli siis ponnistanut jonkin aikaa (mielestäni aika makuuasennossa, jota ei voinut minusta kutsua edes puoli-istuvaksi) ja kätilö yhden supistusten välisen tauon aikana tsemppasi synnyttäjää kertomalla jotenkin niin, että...

...ponnistaminen on kuin jumissa olevan auton ajaminen pois lumipenkasta. Mennään eteenpäin ja taakse päin ja taas eteen ja taakse. Jossain vaiheessa huomaa, että nyt ollaan lähellä sitä kohtaa kun mennään sen penkan reunan yli eikä auto menekään enää taakse päin. Siinä kohtaa ponnistaessa tulee voimakas paineen ja polton tunne.

Tuo oli siis suurinpiirtein se mitä se kätilö sanoi. Tarkemmin tai enempää en muista. Ajattelin kyllä kirjoittaa sen vielä paperille, kun se oli minusta se vertauskuva oli niin osuva. Minusta se oli hyvä siinäkin mielessä, että siinä kätilö ymmärsi sen mitä ponnistaessa tapahtuu ja kertoi sen myös synnyttäjälle. Usein kun jo aikaisessa vaiheessa ponnistamista saatetaan tuskastua juuri tuohon, että vauva menee edes takaisin. Niin ja sitten se ihan viime hetken paineen ja polton tunne ennen kuin pää syntyy, on hyvä tietää etukäteen, jotta osaisi ja uskaltaisi ponnistaa siitä huolimatta ja tavallaan sitä kohti.