"Voimme päättää vain mitä teemme sillä ajalla joka meille annetaan."
Yhdeksän kuukautta... alussa tuntuu ikuisuudelta, mutta menee lopulta hurjan nopeasti. Alkuun voi jännittää tai pelottaa, että meneekö raskaus kesken tai onko ensimmäisessä ultrassa kaikki hyvin. Tai sitten heti alusta alkaen iloitsee raskaudesta ja tulevasta vauvasta ilman huolia... Tai mitä tahansa siltä väliltä.
Monet odottaa rv 12 (ja ensimmäiseen ultraan) ennen kuin kertoo raskaudesta muille. Toisille jonkinlainen rajapyykki on rv 20 kohdalla. Usein synnytys asiat tulee mieleen vasta ihan loppuraskaudessa, eikä sitä ennen ole osannut ajatella niitä juurikaan.
Raskausaika on monin tavoin aika myllertävää... Jos on tulossa ensimmäinen lapsi, niin usein pohdituttaa miten raskaus ja synnytys sujuu, miten se vaikuttaa parisuhteeseen, millaisia vanhempia lapsen äidistä ja isästä kasvaa, miten pientä vauvaa osaa hoitaa, miten suhtautua sukulaisten neuvoihin ja kommentteihin, mihin vauvalle tehdään tilaa omassa kodissa, jne... Seuraavia lapsia odottaessa miettii usein, että kuinka rakkautta riittää kaikille, miten olla tasapuolinen, miten mahdollinen parisuhde kestää uuden perheenjäsenen, miten arki sujuu isompana perheenä, mahdutaanko autoon tai kotiin isompana perheenä, jne...
Usein raskausaikana taustalle jää lopulta ne tärkeimmät... raskaudesta nauttiminen, itsensä hoivaaminen, hyvinvointia tuovasta ravitsemuksesta huolehtiminen, ja ennen kaikkea vauvaan yhteyden luominen jo raskausaikana.
Monissa maissa ajatellaan, että raskaana oleva nainen on "sacred temple" ja häntä kohdellaan raskausaikana ja synnytyksessä sen mukaisesti. Minusta suomalaisiin pitäisi saada juurrutettua samaa "pyhä temppeli / siunattu tila" ajatusta. Ei raskaus ole vain joku toissijainen tila. Raskaana olessa nainen kantaa sydämensä alla pientä ihmisen alkua, omalla hyvällä ravitsemuksellaan mahdollistaa vauvan hyvän kehityksen ja kasvun kohdussa, oman kehon tuntemisen kautta auttaa itseään ja vauvaa synnytyksessä, oman henkisen kasvun ja yhteyden kautta voimaantuu kasvaessaan naisena ja syntyessään äidiksi.
Toivon, että entistä enemmän vaalittaisiin ja arvostettaisiin raskausaikaa, ja hoivattaisiin raskaana olevia. Muutamia mother blessing juhlia järjestäneenä voin sanoa, että sellaisten juhlien järjestäminen on todella voimaannuttavaa niin juhlittavalle äidille ja vauvalle kuin vieraillekin.
Muistan esikoisen raskaudesta semmoisen järkyttävän yksinäisyyden. Varmasti se toisenkin kohdalla toteutui, mutta en ehtinyt sitä samalla tavalla potemaan esikoisen juostessa jaloissa.
VastaaPoistaLapsen isä ei osannut ollenkaan suhtautua raskauteen tuolla ym. tavalla, mitään jalkahierontoja sun muuta ei ollut toivoakaan saada vaikka pyysi. Ja se henkinen yksinäisyys kun tiesi ja koki juuri noin kuten kirjoitit "kannoin sydämeni alla uutta ihmistä", mutta toinen ei osannut ollenkaan suhtautua asiaan. Ja kun kaikki oli niin uutta itsellekin niin oli vähän yksinäinen olo kun ei ollut kenen kanssa jakaa asiaa. Ja kuten tuossa yllä kirjoititkin, niin suurin osa ajasta meni sitten huolehtimiseen ja märehtimiseen vaikka tietysti kaikki ne potkut ja muut upeat asiat...
Olenkohan mä ainoa nainen, jonka miestä ei esim. kiinnostanut vauvan potkiminen. Koskaan ei edes halunnut koskea vatsaan ja jos vein käden mahalle niin äkkiä veti sen pois? Kun kaikissa elokuvissa miehet aina vaan hivelee ja suukottelee sitä mahaa:)