Ystäväni sai viime yönä toisen lapsensa. Viestissä luki mm. että "Vauva voi hyvin ja on vierihoidossa. Äidissä riittää taas paranneltavaa.". Enempää en tapahtumista/tunnelmista vielä tiedä. Ennenkuin vastasin ystävälleni jouduin hetken aikaa miettimään mitä viestiin onnittelujen lisäksi laittaisin. Päädyin toivottamaan voimia toipumiseen jne.
Hiukan kyllä tuli kurja olo.. tai oikeastaan aika paljonkin.. ystäväni puolesta. Toivoin niin kovasti, että tämä toinen synnytys olisi sujunut hienosti ja ollut voimaannuttava, toisin kuin se ensimmäinen. Enhän tietystikään tiedä vaikka tämä olisikin ollut hyvä kokemus, vaikka "paranneltavaa" jäikin. Tuli myös vähän syyllinen olo... olisinko voinut ystävänä tukea ja "valmentaa" rakasta ystävääni vielä enemmän tai eri tavalla... jakaa tietoani enemmän tjms.? Olisko se tai joku muu asia jonka olisin voinut tehdä, auttanut ystävääni synnytyksessä?
Jäin miettimään (ylipäätään) myös sitä, että miten lohduttaa ystävää, jolla on ollut huono tai traumaattinen synnytys jos itsellä on ollut helppoja ja/tai todella hienoja kokemuksia? Synnytyspelkoryhmiä ohjatessa monet kertoivat saamistaan kommenteista, kun he olivat kertoneet omista synnytyksistään ja siitä millainen kokemus siitä jäi. Useinkaan saadut kommentit EIVÄT olleet niitä lohduttavia tai voisiko sanoa "korjaavia"/eheyttäviä - päinvastoin.
En tiedä... ehkäpä sitä näin itsekin raskaana ollessa ja synnytykseen valmistautuvana suhtautuu omien ystävien ja vähän vieraidenkin ;) synnytyksiin jotenkin suojelevammin ja eläytyvämmin kuin ei-raskaana ollessa. Koska itsellä ei ole kokemusta synnytyksestä jossa minua alistettaisiin tai jätettäisiin noteeraamatta, tai joka olisi traumaattinen, niin en tietysti voi kuin kuvitella miltä sellaisen synnytyskokemuksen saaneet tuntevat. Jo pelkkä asian ja tunteiden kuvitteleminenkin tuntuu pahalta ja saa aikaan voimakkaan tunteen suojella erityisesti rakkaita ystäviäni siltä. Toki muitakin tulevia synnyttäjiä...
Tuosta suojelu-tunteesta tuli mieleen puolisot. Kuinka heillä voikaan olla avuton olo synnytyksessä, varsinkin jos kaikki menee totaalisesti pieleen. Kuinka raastavaa voi olla seurata oman rakkaansa kärsimystä synnytyksen aikana tai sen jälkeen. (Kärsimyksellä tarkoitan tässä täysin hoitamatta jäänyttä kipua ja/tai esim. jonkun ihmisen aiheuttamaa henkistä kärsimystä.)
Synnyttävää naista pitää suojella, rakastaa ja pitää hyvänä!
Kokemusta ja tunteita (tai niiden merkitystä juuri tämän ihmisen elämässä) ei ainakaan saisi kommenteillaan mitätöidä, mitä tekee mielestäni esim. "mutta pääasiahan, että vauva on terve" tai "tässä paperilla kaikki näyttää kyllä menneen ihan hyvin ja normaalisti" -tyyppiset kommentit. Näistä ja traumaattisen synnytyksen henkisestä toipumisesta kerrotaan hyvin Lynn Madsenin kirjassa Rebounding from childbirth, Toward emotional recovery. Se on ainoita kirjoja, joissa olen nähnyt tätä aihetta käsiteltävän näin terapeuttisesti ja eteenpäin auttavasti ja hyväksyvästi. Suosittelen muillekin, kuin itse henk.koht. traumoja saaneille.
VastaaPoistamamma_74
Parhaiten näitä naisia lohduttaa, kun antaa sen kuuntelevan ja ymmärtävän olkapäänsä. Ei siinä juuri mitään tarvitse edes sanoa, kunhan kertoo ymmärtävänsä. Olen ihan samoilla linjoilla edellisen kanssa, tuo "no pääasia, että vauva on terve" on isku vyön alle. Samoin hyvää tarkoittavat "hyvä että nyt on kaikki hyvin!", kun siinä kohtaa mikään ei todellakaan ole hyvin, kun äidin sielun haava on niin tuore.
VastaaPoistaJuu siis juuri noita yllä mainittuja kommentteja ja monia muita vastaavia ja vielä karumpiakin kommentteja olen kuullut joidenkin saaneen. Synnytyksen jälkeen ollaan yleensä AINA niin herkässä ja hormonien täyteisessä tilassa, että kannattaa kyllä tarkkaan miettiä mitä sanoo. Traumaattisen synnytyksen kokeneille vielä pidempäänkin.
VastaaPoistaMinä en ole vielä tuota Lynn Madsenin kirjaa lukenut, mutta esim. se oli yhtenä kirjana listalla jonka minun ryhmissäni käyneet saivat.
Kommenteista ylipäätään vielä sen verran, että on tosi paljon ihmisestäkin kiinni, että miten minkäkin kommentin tai asian ottaa. Itse silloin lapsettomuustutkimusten ja -hoitojen aikaan törmäsin omalla ja samassa tilanteessa olevien kohdalla siihen kuinka eri tavalla eri ihmiset voivat ymmärtää/tulkita saman asian/kommentin. Ja usein monilla kommentoijilla möläytykset oli silkkaa ajattelemattomuutta, ei niinkään sitä, että oltaisiin haluttu väheksyä tai loukata toisen kokemusta/tunteita.
Synnytyksen kohdalla ehkä oleellisinta taitaa olla se (oli synnytyskokemus millainen tahansa), että tulee hyväksytyksi niiden tunteiden ja ajatusten kanssa, jotka siitä nousee. Ja että saa tavallaan kiitosta siitä hurjasta urakasta josta on juuri suoriutunut.. (Ajatus vähän sama kuin siinä, että onnitellaan sekä terveen että sairaan lapsen synnyttänyttä.)
Oikeastaan kommentoin tuota edellistä postaustasi. Minua kiinnostaa tuo vadelmanlehtiteen nauttiminen raskausaikana. Itsekö siis juot sitä nyt viimeisen kuukauden aikana? Kuinka paljon?
VastaaPoistaNetissä on todella paljon ristiriitaista tietoa ko. juomasta. Joku suosittelee juomaan koko raskauden ajan, toinen sanoo että vasta kolmen viimeisen kuukauden aikana jne.
Laskettu aikani on marraskuussa, joten siksi kyselen. Olisi kiva tietää, miten itse päädyit valitsemaasi tapaan.
Onnellista loppuodotusta!
Hippa: Aloitin juomaan sitä rv 36 eteenpäin. Olen juonut joka päivä (1-)2 kupillista. Kätilö ystäväni neuvoo aloittamaan vasta rv 36, en tiedä tarkemmin miksi, mutta olen toiminut sen mukaan. Vadelmanlehtiteen pitäisi kaiketi kypsytellä vähän paikkoja synnytystä silmällä pitäen ja aika monet muutkin vastaavan vaikutuksen jutut aloitetaan vasta rv 36 tai 38. Tosin teen voisi ajatella olevan vaikutukseltaan miedommasta päästä kuin esim. vyöhyketerapia jutut. Tutkimustietoon teen aloittamisesta en ole törmännyt... Tehoa on ilmeisesti todettu olevan vuosien/vuosikymmenten kokemusten perusteella, aivan kuten esim. Arnica montana ja joku muu, mutta se jo katosi mielestä.
VastaaPoista